Suomen Antikvariaattiyhdistys Ry

Kulunut fraasi 'Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa' sopii erityisen hyvin lastenkirjoihin. Onnistunut kuvitus tukee tarinaa, mutta jättää samalla lapsen omalle mielikuvitukselle tilaa. Parhaimmillaan teksti ja kuvitus muodostavat aukottoman kokonaisuuden. Esimerkkinä vaikkapa Milnen Nalle Puh -kirjat, joissa Shepardin piirroskuvitus luo lähtemättömästi mieleemme pieniavoisen karhun seikkailut puolen hehtaarin metsässä .

Suomalaisen lastenkirjallisuuden isänä voidaan perustellusti pitää Zacharias Topeliusta. Hänen ensimmäinen satukokoelmansa (Sagor) ilmestyi 1847 ja sisälsi kuusi satua. Teoksen kuvitti kahdeksalla litografialla hänen puolisonsa Emilie, ja ajan tavan mukaan ne väritettiin käsin. Myöhemmät Topeliuksen satukokoelmat kuvitti piirustuskoulun opettaja B. A. Godenhjelm.

Albert Edelfeltin taiteelliseen tuotantoon kuuluu useita mittavia kirjankuvituksia. Tunnetuin lienee Vänrikki Stoolin kuvitus, joka ilmestyi kymmenenä vihkona 1989-1900. Lastenkirjoista mainittakoon Topeliuksen satu Prinsessa Kultakutri sekä Hugo von Beckerin Julläsning för barn och ungdom. Edelfeltin kiinnostus historiamaalauksiin näkyy hänen kuvituksessaankin - lastenkirjoihin ilmestyi ritareita ja linnanneitoja.

Suurin osa maamme 1800-luvun lopun lastenkirjallisuudesta oli varustettu ulkomaisella kuvituksella. 90-luvulla ilmestyi yli sata kuvakirjaa, joista vain kolme oli kotimaisten taiteilijoiden kuvittamia. J. H. Tuhkasen Lasten kuvakirja ilmestyi 1893 Alaxander Federleyn kuvittamana. Tunnetuin tuon ajan kuvakirjoista on kuitenkin Juhani Ahon ja hänen puolisonsa Venny Soldan-Brofeldtin yhteistyönä syntynyt Suomalainen kuvakirja (1894). Kirjan kuvitus on mustavalkoinen, ja varsinkin ornamenteissa on selviä jugend-vaikutteita.

Sotaa edeltäneiden vuosikymmenten ykköskuvittajana voidaan oikeutetusti pitää Rudolf Koivua (1890-1946). Hän kuvitti Anni Swanin satuja, klassisen Tuhat ja yksi yötä ja kymmeniä muita lastenkirjoja. Tuhannen ja yhden yön satuja ilmestyi Koivun kuvituksella vuonna 1945. Klassinen kuvitus seuraa Louis Moen ja Edmund Dulacin jälkiä. Selviä vaikutteita Koivu sai kuvitukseensa myös René Bullilta. Koivu teki kuvittajana mittavan uran, ja erityisen antoisaa oli hänen yhteistyönsä kirjailijaystävänsä Raul Roineen (1907-1960) kanssa. Roineen usein eksoottisiin maihin sijoittuvat sadut saivat Koivun orientalistis-vaikutteisesta kuvituk¬sesta loistavan tulkin.

Koivun aikalainen oli myös rakastetuimpiin kuvittajiimme kuulunut Martta Wendelin (1893-1986), jonka laajaan tuotantoon sisältyy lehtien kansikuvia, postikortteja ja joulu-merkkejäkin. Monet Wendelinin pastellisävyiset guassit muistuttavat hämmästyttävän paljon Koivun vastaavia. Wendelinin kuva-aiheet ovat onnellisia, usein aurinkoisia maisemia tai interiöörejä, tunnelmaltaan pysähtyneitä, hartaita tuokiokuvia. Niiden maailmankuvaa voidaan kärjistäen kuvata aikakautensa kolmikannalla: koti, uskonto, isänmaa. Tämä ei kuitenkaan tee hänelle taiteilijana oikeutta, sillä monissa hänen henkilökuvissaan on samaa modernia tyyliä kuin Schjerfbeckin maalauksissa. Wendelinin pitkään taiteilijauraan mahtuu myös melkoinen määrä lastenkirjakuvitusta. Hänen kuvittamansa Swanin satuja painettiin jo 1920.

Muista aikakauden kuvittajista voidaan mainita vaikkapa Aarne Nopsanen, Helga Sjöstedt ja Erkki Tanttu. Siinä missä Nopsasen kuvituksissa on kontrastia ja voimakasta liikettä, ovat Sjöstedtin kuvat koristeellisia, herttaisia tuokiokuvia. Taiteilijana itseoppineen Tantun tyyli on helposti tunnistettavaa: puupiirrosmainen viiva silloinkin, kun työt itseasiassa ovat piirustuksia. Aiheensa Tanttu otti usein kansanelämästä, mikä sananparsien ja Kiven Seitsemän veljeksen kuvittajalle olim tullut hyvinkin tutuksi.

1950-luvun kuvittajista tutuin lienee Maija Karma (1914-1999). Hänen kuvansa ovat tuttuja useista hänen kuvittamistaan aapisista, sekä lastenlyriikan modernista klassikosta, Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuusta (1956).

Ylivoimaisesti tunnetuin lastenkirjailija ja -kuvittajamme on tietysti Tove Jansson, jonka Muumit ovat levinneet käännöksinä yli kolmellekymmenelle kielelle. Poikkeuksellisia muumeista tekee myös se, että ne ovat kirjailijan itsensä kuvittamia. Taiteilijana ja kuvittajana uransa aloittanut Tove siirtyi kirjailijaksi vuonna 1945, jolloin ilmestyi muumiuniversumin avaus, Småtrollen och den stora översvämningen. Tove itse ei ollut avaukseensa erityisen tyytyväinen, ja siksi suomennosta saatiinkin odottaa aina vuoteen 1991. Kaikkiaan Muumeja ilmestyi yksitoista kirjaa, kolme kuvakirjaa ja tuhatviisisataa sarjakuvaa. Muumikirjoissa tiettyyn boheemisuuteen limittyy suomenruotsalaista porvarillisuutta: merellä purjehditaan seikkailuihin, mutta lopuksi palataan kotiin juhlimaan muumimamman ruokien ja punssin pariin. Kaikkien todella suurten lastenkirjojen tavoin muumit eivät ole sidottu lapsuuteen, niitä voi (ja pitääkin!) lukea missä iässä tahansa. Monet muumitarinoista ovat tietyllä tavalla omaelämäkerrallisia, niissä Tove käsitteli eri aikoina itselleenkin ajankohtaisia asioita, mm. yksinäisyyttä ja kuolemaa. Ensimmäiset muumit olivat enemmän seikkailuja, mutta loppua kohti muuttuivat pohdiskeleviksi, joissa monet kysymykset eivät saa lopullisia vastauksiaan. Viimeistään 1980-luvun animaatio¬sarja teki muumeista maailmankuuluja, ja niinpä niiden ympärille on rakentunut alkuperäiselle hahmolle vierasta kaupallisuutta ja rihkamateollisuutta. Muumipeikon hahmo muuten syntyi tavallaan Tove Janssonin signeeraukseksi hänen 30-luvulla pilapiirroksiin Garm-lehteen.

Suomen Antikvariaattiyhdistyksen näyttelyn ovat koonneet Anne Huurto, Timo Surojegin ja Berndt Wikgren

Näyttelyteksti: Timo Surojegin